Joskus mietin, että miksi me aina kohtaamme jossakin suuressa tapahtumassa tai tilanteessa. AINA on paikalla paljon muitakin. Haluaisin joskus kohdata kanssasi kahden, ilman silmiä ja korvia. Haluaisin puhua, kysyä kunnolla, että mitä kuuluu?
Ihmettelen, että miksi koskaan ei käy niin...
Mutta ehkä se on tietoista, voisinhan soittaa sinulle ja sopia tapaamisen.... Mutta minne? ja koska? ja miksi?
Ja siksi en ole selvittänyt puhelinnumeroasi, että en vain tee niin. Että en vain aloita mitään puhelinhäiriköimistä, salaa. Koska kävisi pian niin, että se on sitten menoa... ja sitä en ehkä uskallakaan enkä ehkä pohjimmiltani haluakaan.
Tai en minä tiedä... Miksi kaksi "toisilleen tärkeää" ei voisi tavata... NO EI VAIN VOI! USKO JO!

Joskus kun ajan autolla kotisi ohi, minä tunnen pistoksen. Mustasukkaisuudesta. Kumppaniasi kohtaan... hän saa herätä viereltäsi, elää kanssasi, jutella, syödä, nauraa...rakastaa. Toisaalta olen onnellinen hänen puolestaan...
En tiedä, mitä sinä ajattelet, mutta viime talvena näin tuskaa sinun silmissäsi, kun kerran eräässä "biletystapahtumassa" lähdin mieheni kanssa jo pois. Sattumalta katsoin taakseni ja siinä ne SILMÄT taas oli. Mutta sitä tuskaa en olisi halunnut nähdä, EN! Koska se vaivasi minua seuraavat kaksi viikkoa... ja sinä olit jälleen mielessäni. Mutta vain häivähdyksenä mielessäni, ajoittain. Olet vain niin tärkeä minulle, vaikka en voi näyttää sitä....!